Viisaita sanoja kiusaamisesta.

Mä oon jo kattonu liian kauan sivusta

nähny liian monta mustelmaa ja ihan liikaa itkua

Pakko on puuttuu tähän, kun ei muut puutu tähän 

Jos vaikka joskus viel tän tilanteen sais muuttuu vähän 

Raukkamaisinta on kiusaa sitä pienempäänsä 

Pienest tönäisystki saattaa loukata pienen päänsä

Voi vaikka loppuelämäkseen vielä vammautua 

Muille kertominen oikeesti on sankaruutta

Sekä puuttumineen siihen tilanteeseen 

Liian harva muiden kiusaamisest piittaa edes 

Mut jollain pitäs saada nyt se kierre katkastua 

Silmät turvoksissa, aina vaan pelätä

Voi joutuu kantaan taakkaa painavaa selässä

Jollei tää tänää muutu, niin ehkä huomena

Miks vihaa toista ku voi olla samal puolella?

Jos kohtaat väkivaltaa henkistä tai fyysistä

Jos susta tuntuu ettet pysy enää kyydissä

Tartu mua kädestä, pyydä mua luokse vaan

Niin mä lupaan olla heikomman puolella

Jos sua kiusataan, etkä pysty puolustautuu

Joka päivä pelkäät muiden nauruu

Pyydä mua rohkeesti luokse vaan

Niin mä lupaan olla heikomman puolella

Se hiljanen tyttö sielä takapulpetissa 

Kaikki luulee et se muuten vaan on outolintu 

Ei puhu mitään, elää omissa unelmissa

Välil kesken tunnin alkaa kuuluu pientä itkuu

Ei puhu kellekkää, on aina yksinänsä 

Mut se ei estä tätä pientä sydänt sykkimästä 

Tyttö sillon tällön sanomatta mitään karkaa kotoo 

Eikä kukaan nää et se haluis purkaa pahaa oloo 

Haluis vaan ystäviä, tai edes yksi riittäs

Jolle vois kertoo ketkä tähän oloon syyllisiä 

Eskarist lähtien haukuttu ja kiusattu 

Kunnes tyttö tästä maailmasta irtaantu

Onni on muisto enää, osa mennyttä

Tunteet on kuollu eikä niitä osaa elvyttää

Mut tyttö on väärässä, kaikki voi muuttuu niin et

Kiusaaminen loppuu vielä jahka joku puuttuu siihen

Suurin syy miks kiusaamisesta mä piittaan tälleen 

On se et voin kertoo kokemuksen rintaäänel

Mä tiedän millasta on joka päivä pelätä

Fyysistä väkivaltaa, ei se oo oikeet elämää

Koko peruskoulun ajan sain vaan pelkkää haukkumista/ 

Tönimistä, syljeskelyy, kiusaamista, nauruu, pilkkaa/ 

Tuntu et mä olin silmätikkuna

Mä muistan miltä tuntuu kun se tunne viiltää kipuna

Mun rintakehäs, joka kerta kun sain jälleen osani 

Rupesin lintsaan ja se näky sit mun tokaris

Nyt vasta vanhempana tajuu/

Sen kaiken aiheuttaman tuskan mistä sillon ei viel ollu hajuu

Ja pyydän anteeks kaikilt jota kiusasin mä pienenä 

Nyt tajuun sen ja lupaan seistä kiusattujen vierellä.

Haluun vaan mun perheen takasin.

Pieni lapsi eikä tietoo muusta maailmasta

Syntyminen pahaan maailmaan ei ollu oma valinta

Viattomien vihreitten silmien takaa

Katsoo lapsi pieni, joka haluis itkeä salaa

Haluis äitiä halaa, mutta mitä vielä

Äiti koska isi tulee kysyisin jos voisin

Itkunpurskahduksellani kysyä sitä koitin

Mitä sana "ero" meinaa, se on ihan outoa

lapsen ymäprille rakkennettu koti on vaan joutomaata

Kulissit on enää ehkä nipinnapin pystyssä

Isi pesee syntinsä pois jälleen iltakylvyssä...

Viattomalle lapselle vanhemmista hedari ja

Mitä tehdä kun kotona kaikki on ihan sekasin?

Lapsi rakastaa, muttei rakkautta takas saa

Tahtoo tehdä vanhemmat ylpeiks, pistää parastaan

Miltä mahtaakaan tuntua nyt muksusta

Ei pieni ymmärrä vielä aikuisten juttuja

Turha on kai esittää perhettä kestävää

Kun tietää ettei tää tuu enää kauaa kestämään

Mut et sä nää, kuinka lapsi joutuu kärsiä

Kyynel valuu äidin silmästä, ääni alkaa väristä

Ja se sama oven paiskahdus, isi meni taas

Kumpa äiti turhaan enää ei selittelis

Et isi on vaan poissa hetken, tulee kohta takas

Olet rakas, ja hyvää yötä, valot menee kiinni

Haluisin olla onnellinen mut pahaa tekee silti

Mä tiedän kyllä, että äiti pitää musta huolta

Mutten ymmärrä et miks isin pitää aina juoda

Se muuttuu eri ihmiseks sen äänikin alkaa pelottaa...

Äiti on kotona jonku oudon miehen kanssa

Äiti puhu uuden isän omistavansa

En tiedä mitä se tarkottaa, missä mun isi on?

Se jätti makuuhuoneesta päälle vaan television

Sen jälkeen lähti muualle ja jätti mut yksin nukkumaan

Koko yön mä valvoin katsellen taivasta purppuraa.

Siitä on parin kuukauden päästä jo hitto vieköön kuus vuotta,

kun mun perhe hajos.

Ei mulla enää oo mitään perhettä.

Mikä perhe se sellanen on, kun vanhemmat asuu eri

osotteissa, ja niil on kummallakin uus elämä.

Kumpaan mä kuulun?

Haluunko kuuluu kumpaankaan?

Haluun perustaa oman perheen,

ja unohtaa nää menneet vuodet.

Mulla ei oo ollu mitään pysyvää paikkaa

kuuteen vuoteen.

Mikä koti on?

Onko koti isän vai äidin kotona?

Mä en näe kotia kummankaan luona,

en kuulu kumpaakaan.

Miks just mun perheen piti mennä rikki?

Mitä mä tein väärin, etten saanu molempia,

isää ja äitiä, saman katon alla.

Se ois kaikki mitä haluisin.

Oikeestaan tekisin mitä vaa,

et saisin mun perheen takasin.

Elämäsi ei muodostu päivistä, jotka ovat menneet, vaan päivistä, jotka muistat."

"Elämäsi ei muodostu päivistä, jotka ovat menneet, vaan päivistä, jotka muistat."

On monia päiviä, jotka muistan. On myös monia päiviä, joita en haluais muistaa.

On vaikea päästää irti menneisyydestä, vaikka haluaisikin. Olenko se minä, joka

pitää menneisyydestä kiinni vai pitääkö se kiinni minusta? En tiedä.

En kuitenkaan haluaisi, että menneisyyteni missään muodossa määrittelisi

sitä kuka olen nykyään.

Päälle päin olen ehkä ihan tavallinen tyttö,

mutta sisälläni elää tyttö, joka on katkera maailmalle,

eikä osaa antaa sille toista mahdollisuutta.

Haluaisin katsoa eteenpäin, tulevaan. Ikävät asiat kulkevat edelleenkin kuitenkin mukanani.

Ne ovat asioita, joista ei voi vielä päästää irti, koska ne odottavat minua vielä tulevaisuudessa.

Haluaisin unohtaa, mutten voi, koska niitä asioita ei olla saatu vielä päätökseen. 

Ennenkuin ne saavat päätöksensä, en pysty mäkään aloittamaan uutta sivua elämässäni.

Se vaivaa.

On myös niitä päiviä, joita en halua unohtaa koskaan. Ne päivät ovat merkittäviä elämässäni.

Kuten se päivä, kun sanoin ekaa kertaa rakastavani yhtä ihmistä. Sen ihmisen jälkeen en oo

tuntenut samanlaista tunnetta ketään muuta kohtaan. Ja siitä on jo muutama vuosi. 

Tai se päivä, kun sain yläasteen päätökseen ja sain jättää yläastehelvetin taakseni.

Tai se päivä, kun sain apua ongelmiini ensimmäisen kerran. Siitä päivästä lähti mun matka

kohti omaa itsetuntemustani. En mä vielä tänä päivänäkään tiiä kuka mä oikeestaan oon, mut

tiiän, että mun on selvitettävä se ihan itse, ilman apua.

Ja niin mä aion tehdäkin, vaikka se ahdistaa. 

Ehkä tää blogi auttaa siinä? Jos vaan jaksan säännöllisesti

käydä mietteitäni läpi täällä.